Olen mennyt taas aikalailla sekaisin.

Niin käy aina välillä, aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Yhtenä sattumanvaraisena hetkenä vaan PIM, ja olen kuutamolla kuin. Kuin. Kuin. Mikä tahansa sekaisin mennyt.

Katostani putosi eilen inspiraatio. Noin 180 senttisen miehen muodossa. Ehkä, luulen ainakin niin(Hän näyttää pitkältä). Sain pitkästä aikaa kirjoitettua jotakin. Ehkä on siis luvallista seota pikkuisen?

Vastapäisen talon muusikkomies

Jo lähempänä neljääkymmentä
on se mustiin pukeutunut kitaristimies,
jonka ikkunalla on viherkasveja
ja valkoinen kissapatsas.

Sen miehen kultainen tukka
muistuttaa vastapäistä tyttölasta
kesästä, lupauksista ja auringonkukista
ja niistä muista
suloisista asioista.

Joskus tyttö kuuntelee sydän ikkunalasia vasten
kuinka mies puhelee viherkasveilleen
tai tekee keittiön pöydän ääressä
uusia lauluja kitaransa kanssa,
aamupuuron savutessa hellalla.

Joskus varhain aamulla
mies katsoo ujona tukkansa takaa
tyttöä joka vieläkin auringonnousun aikaan
vuoteellaan valveilla makaa

Avaa ikkunan, antaa rakkaiden viherkasvien
ja kissapatsaan vilustua
toukokuisessa pakkasaamussa

jotta voisi vastapäisen talon suloisen tytön
edes uneen laulullansa tuudittaa
kun ei uskalla
edes silmiin katsoa
tytön ollessa soittotunnilla.

Minä rakastaisin tuota miestä!

Ja näitähän on lisää osoitteessa http://www.rakkausrunot.fi/runoilija.php?runid=43036&lue=1       

   (laitoin linkin koska naivisti kuvittelen, että joku ihan oikeasti lukee näitä!)